Onko epäonnistuminen kiellettyä?

Mikä on menestymisen mittari taiteessa? Onko se raha, yleisömäärät, teoksen saama julkisuus, taiteen korkea taso, tekijän oma arvio, kriitikon arvio, katsoja-/kokijapalaute...?

Tuntuu, että tässä yhteiskunnassa saa puhua vain menestyksestä. On lähes kiellettyä kertoa, ettei kaikki menekään putkeen. Minä teen nyt sitä mikä on kiellettyä. Minä kirjoitan epäonnistumisesta!

Kirjoittamani ja ohjaamani näytelmä Kielletty -näytelmä seksuaalisuudesta sai ensi-iltansa Ravintola Rentukassa 24.10. Idea näytelmästä sai alkunsa reilu vuosi sitten ja siitä asti kannoin sitä mukanani ja kehittelin eteenpäin. Varsinaisen kirjoitustyön aloitin, kun sain apurahan kirjoittamista varten Keski-Suomen Taikelta.

Kun itse sekä kirjoittaa ja ohjaa näytelmän, se tuntuu vielä paljon henkilökohtaisemmalta kuin jos pelkästään ohjaa jotain. Ohjatessa toisen tekstiä on ikäänkuin tekstin suojissa, mutta kun kaiken tekee itse on paljaampana toisten kritiikille. Pohdiskelin tätä asiaa paljon videopäiväkirjoissa, joita kuvasimme koko prosessin ajan. Ne löytyvät täältä.

Ensi-ilta jännitti minua erityisen paljon. Kävin läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia miten näytelmä otetaan vastaan. Olin positiivisesti yllättynyt, kun kriitikko ilmoittautui esitykseen ennen kuin kutsua oli edes lähetetty. Ajattelin sen kielivän siitä, että näytelmä kiinnostaa.

Ensi-iltaviikolla lippuvarauksia oli harmittavan vähän. Lauantain koittaessa paikalle kuitenkin saapui n. 50 ihmistä, joka tuntui hyvältä. Ensi-iltayleisö oli hienosti mukana ja tunnelma oli keskittynyt ja kuunteleva. Myös yleisön palaute esityksen jälkeen oli erittäin positiivista. Huokaisin helpotuksesta ja ajattelin, että tästä se lähtee!

Koitti seuraava viikko. Kritiikki ilmestyi Keskisuomalaisessa. Siinä kehuttiin videoprojisointeja ja musiikkia, mutta muuten se oli vähän mitäänsanomaton. Harmitti, olisi halunnut tiukkaa ruodintaa, pohdintaa ja analysointia. Katselimme esityksen varauksia. Niitä ei juuri ollut. Alkoi jännittää, että mitenköhän tässä käy.

Seuraavat kuusi esitystä taiteiltiin epävarmuuden tilassa, että tuleeko kukaan paikalle. Muutamia ryhmiä oli varannut paikkansa, mutta niihin esityksiin ei ryhmän lisäksi muita eksynytkään. Pahimmillaan esitys vedettiin 6 ihmiselle ja parhaimmillaan katsojia oli 20. Minun ja tuottajan lisäksi myös näyttelijät alkoivat olla henkisesti rikki ja pidimme hätäpalaverin, että onko tässä järkeä. Päätettiin pitää pieni hengitystauko ja peruttiin seuraavat kaksi esitystä.

Tässä nyt ollaan. Meillä on kuusi esitystä jäljellä. Erinäisiä markkinointitoimenpiteitä on tehty ja yritämme pitää esityksestä meteliä, ettei se hautaudu uusien ensi-iltojen alle. Mutta suurin kysymys on vailla vastausta: Miksi katsojat eivät tule?

Kysymyksiä on puoli tusinaa lisää, mutta niihinkään ei ole löytynyt vastausta. Miten löydämme ne katsojat jotka eivät tule, jotta voisimme kysyä heiltä: Eikö esityksen aihe kiinnosta? Onko paikka liian kaukana? Eikö Teatterikone kiinnosta? Onko esityksessä joku muu asia joka estää tulemasta?

Ne harvat katsojat, jotka esityksen ovat nähneet, ovat antaneet hyvää palautetta. Ehkä siksi tuntuukin niin ristiriitaiselta. Olenko minä nyt epäonnistunut, kun yleisöä ei tule, enkä pysty maksamaan palkkaa näyttelijöille? Vai onko sen määrittely yksinkertaista? Tätä Heidin palautetta lukiessani tunnen onnistuneeni varsin hyvin.

"Kiitos näytelmästä! Se puhui monella kielellä, ammenusta ja oivalluksia viisaampana. Rankkoja kohtia, puhuttelevevia, aihe, josta pitäisi osata puhua paljon enemmän ja avoimemmin, iästä riippumatta. Rakkaus ja seksi on kaunis asia. Upeita näyttelijöitä ja kaikinpuolin hyvä kokonaisuus! Suosittelen ehdottomasti."

Downshiftaamalla pohjalle

Olen parin vuoden ajan höllännyt, ottanut rennommin. Tehnyt vähemmän töitä tai ainakin ottanut enemmän aikaa työn ulkopuoliselle elämälle. Downshiftannut, kuten "suomeksi" sanotaan...

Kiireisten vuosien kurimuksessa tuntui välillä siltä kuin itselle ei olisi aikaa lainkaan. Sitä omaa aikaa. Ominta aikaa saattoi saada esim. pyykkejä ripustaessa kun samalla pystyi osallistumaan maailmanlaajuiseen didgeridoo-meditaatioon. Siihen kun saattoi osallistua myös laulamalla.
Hyräilin ja hymisin. Ulvahtelin rytmikkäästi ja ajattelin kuinka ihmiset ympäri maailman osallistuvat tähän ja kuinka ääni kiertää aaltona ympäri planeettamme.

Sittemmin olen löytänyt omaa aikaa muualtakin kuin pyykkien parista. Vaikka jatkan kyllä edelleen myös pyykkäystä harrastuksenomaisesti. Kaksi uutta harrastusta on noussut osaksi elämääni. Ensin tuli kalastus. Se alkoi pilkkimisestä. Kun jäät lähtivät ostin mato-ongen. Ja pian sen jälkeen virvelin. Heti kohta perään ostin kalastusluvatkin.
Kalastus on vienyt minut maisemiin, joihin tuskin olisin muuten eksynyt. Se on saanut minut kiskomaan vieheitäni irti niin pohjasta kuin korkealta puistakin. Ja muutaman kerran se on tuonut ruokaakin. Perusajatuksena minulla on, että kaikki mikä saaliina saadaan se ruokana syödään. Siksi olen kehittynyt myös fileroinnissa, sekä tehnyt ensimmäiset testaukset kalakukon valmistamisesta.

Toisena tuli talviuinti. Olin aiemmin ollut varma, ettei ruumiinrakenteeni mitenkään sovellu kylmiin vesiin. Että siinä tarvitaan reilumpi rasvakerros suojaamaan kylmältä. Reilu vuosi sitten kuitenkin heitin tuon harhan mielestäni kun olin uskaltautunut testaamaan. Hoin itselleni, että siihen ei voi kuolla, siihen ei voi kuolla... ja menin ensimmäisen kerran kylmään veteen. Palasin saman homman pariin seuraavana päivänä ja pääti katsoa onko minusta jatkamaan talveen saakka. Oli.
Tänä syksynä alkaa toinen kauteni Jyväskylän seudun avantouimareissa. Yhä siinä on mukana sama itsensä voittamisen tunne, mutta se on  nykyään helpompaa kun tietää millaisen fyysisen tunteen rohkeudestaan saa palkinnoksi.

Kun tämä syksy lipui päälle oli työkalenteri harvinaisen tyhjä. Varsinkin niiden töiden osalta, joista saa palkkaa. Höllääminen on tuonut elämääni tärkeää uutta sisältöä, mutta samalla se on vienyt taloudellisen tilanteen niin ahtaalle, että ahdistaa. Työtön en ole, vaikka työt vähissä ovatkin. Työnhakijaksi ryhtyminen tuntuu kuitenkin liian työläältä. Siinä myös pelottaa työmoraalia rapauttava vaikutus, kun joutuisi miettimään onko jokin yksittäinen keikka tekemisen arvoinen suhteessa menetettyyn tyttömyyskorvaukseen.
Tämän viikon olen kuumeisesti odottanut kahta apurahapäätöstä. Toteutuessaan ne antaisivat mahdollisuuden työskennellä hieman vapautuneemmin vailla taloudellista painetta Teatterikoneen Kielletty, jonka ensi-ilta on 24.10. -näytelmän kanssa ja myös alkuvuodeksi olisi apurahaproggis päällä. Pari muutakin hakemusta on liikkeellä, mutta niiden päätöksiä ei kannata viellä odottaa. Odottaminen on niin kuluttavaa.

Onneksi meille tulee keikkakyselyjä usein myös viimetinkaan. Pikkujouluohjelmaan saimme rakennettua pari uutta juttua ja nyt pitää vain toivoa, että pikkujouluja järjestetään ja ohjelman kanssa. Kyllä niitä tilauksia sitten aina meillekin ropisee.

Mutta nyt pitää alkaa myymään kevättä 2016, ettei silloin huomaa shiftanneensa itseään ihan pohjalle saakka.

Loistava tuote, josta kukaan ei ole kuullut

Olimme reilu viikko sitten pitämässä työyhteisökoulutusta, Duuniforumia, eräässä yrityksessä. Koulutus sujui erinomaisesti ja saimme loistavaa palautetta. Keikan jälkeen fiilis oli mahtava ja mietin, että vitsi tällaista olisi kiva tehdä enemmänkin. Sitten aloin ihmetellä, että miksihän me ei tehdä. Kunnes tajusin, että eihän juuri kukaan tiedä miten loistava tuote meillä on tarjottavana.

Tuli vähän surullinen olo. Meillä on osuuskunta, jossa on valtavasti osaamista ja potentiaalia, mutta meiltä puuttuu taito myydä ja resurssit markkinoida. Tämä on varmasti tuttua monelle muullekin pienelle yritykselle ja olemme keskustelleet tästä omankin porukan kesken useasti. Mutta taas se jotenkin läsähti päin naamaa.

No, mitä minä voisin tehdä? Voisin alkaa markkinoimaan: kirjoittaa markkinointikirjeitä, etsiä osoitteita, lähettää kirjeitä ja soittaa perään. Mutta, mutta, mutta. Kun se on niin helvetin vaikeaa. Entä, jos ketään ei kiinnostakaan ja teen itsestäni tyhmän. Tai hinta on liian iso tai pieni. En minä kehtaa vaivata toisia mitättömällä asiallani. On itserakasta kehua itseään ja omaa juttuaan. Ja on tulossa tuo iso ohjausprojektikin, eikä oikein olisi aikaa... Keksin loputtomasti selityksiä, miksi minä en voi ryhtyä siihen hommaan.

Pieni teatteri, joka ei saa jatkuvaa tukea mistään elää koko ajan kädestä suuhun. Kun kenellekään ei voida maksaa kuukausipalkkaa täytyy tehdä töitä muualle ja se vie aikaa osuuskunnan kehittämiseltä. Ja kun on intohimo taiteen tekemiseen, eikä siihen myyntiin ja markkinointiin, mielummin keksii aina jonkin uuden produktion siinä toivossa, että se kiinnostaisi yleisöä ja myisi itse itseään. Produktiota tehdessä on aina varma, että esitys kiinnostaa takuuvarmasti yleisöä, koska aihe on niin kiinnostava. Varmati juuri tämä produktio tuottaa rutkasti ja voimme jakaa lipputuloista muhkean palkan tekijöiden kesken. Ja kun produktio on viimein valmis, kukaan ei tulekaan katsomaan, kun emme ole ehtineet markkinoida esitystä, kun olemme käyttäneet kaikki voimavarat esityksen tekemiseen. Ja kaikki se työaika, joka esityksen valmistamiseen on käytetty on tehty käytännössä ilmaiseksi, eikä siitä jääkään mitään käteen.

Minun piti kirjottaa myynnistä ja markkinoinnista, mutta aloinkin kirjoittaa produktioista, koska se on minulle paljon ominaisempaa. Ehkä pitäisikin tehdä esitys myynnin ja markkinoinnin vaikeudesta. Se olisi kyllä hyvä aihe. Se voisi sopia hyvin yritysten pikkujouluihin. Se olisi juuri sellainen surkuhupaisa juttu, jossa kaikki menee vähän pieleen. Täytyykin alkaa kehitellä siihen synopsista...

ITSEOHJAUTUVA NÄYTTELIJÄ – pohdintoja Teatterikesän kurssin annista 5.-6.8.2015

En ole pitkään aikaan ollut puhtaasti näyttelijänä toisten ohjattavana. Olen tehnyt esityksiä ja keikkoja, joissa olemme työryhmänä ohjanneet toisiamme ja jokainen itse itseään, joten itseohjautuvuus on tuttua. Siinä kuitenkin helposti käy niin, että tekee asiat itselleen helpoimman kautta. Etenkin kun työskentelee lainsuojattomassa teatteriryhmässä, jossa harjoittelusta hyvin harvoin maksetaan ja esityksestä saa korvauksen vain siinä tapauksessa, jos katsojia on riittävästi. Niinpä pääfokus on ollut muiden ryhmien ohjaamisessa, josta saa palkan. Himo näyttelemiseen onkin kasvanut viime aikoina. Ja siihen, että pääsisi jonkun toisen ohjaukseen sekä saisi ohjaajantyöhön uusia työkaluja ja lähestymistapoja. Joten tämä kurssi tuli kuin tilauksesta eteen!

Olin kauhuissani kurssin ennakkotehtävistä. Piti opetella neljä sivua dialogia Niskavuoren nuoresta emännästä, niin että osaa kaikkien roolien repliikit. Yritin ja yritin, mutta minulla ei ollut työkaluja, eikä kärsivällisyyttä hahmottaa kaikkien roolihenkilöiden vuorosanoja. Meinasin kurssiviikon alussa laittaa ohjaajille viestiä, että en voikaan tulla, koska en opi repliikkejä, Mutta onneksi kurssin alussa kerrottiin, että vaatimus oli ylimitoitettu, eikä tekstiä tarvitse osata sanasta sanaan kokonaan. Huh! Lisäksi piti opetella lyhyt monologi, jota on työstänyt, työstämässä tai joka muuten kiinnostaa. Valitsin pätkän Abbie Spallenin näytelmästä Pumpgirl, jonka teimme Teatterikoneen kanssa vuonna 2011 kaupunginteatterin pienelle näyttämölle.

Kurssi jännitti minua todella paljon. Se oli tarkoitettu ammattinäyttelijöille ja pohdin omaa ammattilaisuuttani. Riittääkö koulutukseni (teatteri-ilmaisun ohjaaja) ja kymmenen vuoden työkokemukseni minua tituleeraamaan itseäni näyttelijäksi? Ehkä olen identiteetiltäni enemmän ohjaaja kuin näyttelijä, mutta näyttelen kuitenkin työkseni... Päätin että se saa nyt kelvata tässä tilanteessa. Ja jos minut on kerran otettu kurssille, he ovat enemmän vastuussa tästä asiasta kuin minä.

Meitä oli kurssilla yhteensä 10 osallistujaa; yksi Nätyltä vuosi sitten valmistunut näyttelijä, seitsemän Nätyn opiskelijaa, näyttelijäntyön professori Virosta ja minä. Kurssia vetivät Esa Kirkkopelto ja Minna Hokkanen.  Minna opettaa Nätyssä ja tunsi kaikki opiskelijat. Kieltämättä tunsin itseni ulkopuoliseksi, mutta en antanut asian häiritä vaan ajattelin keskittyä siihen miksi kurssille olin tullut eli opiskelemaan näyttelijäntyötä itseohjautuvasti.

Ensin vetäjät pohjustivat kurssin lähtökohtia. On tehty tutkimus näyttelijäntyöstä, jonka kautta on pyritty löytämään malli näyttelijänpedagogiikalle. Tutkimuksessa on analysoitu Turkan aikaisia metodeita ja pyritty nimeämään ja kehittämään niitä. Tarkoituksena se että näyttelijäntyöstä voisi puhua ja keskustella yhteisin termein sekä ymmärtää mitä näytellessä tapahtuu. Tai näin minä tämän asian ymmärsin. Aiheesta voi lukea lisää kirjasta Nykynäyttelijän taide.

Pohjustuksen jälkeen pääsimme käsiksi omaan ruumiiseemme ja tuntoihimme. Tämän näyttelijäntekniikan perusteena on harjoite, joka koostuu kolmesta eri vaiheesta: virityksestä, välisestä ja olotilasta. Kurssilla lähdimme tekemään virityksiä oman kehon jännityksistä ja niitä liioittelemalla, joka synnytti ääntä ja liikesarjoja. Nuoret opiskelijat lähtivät tekemään harjoitusta suurella innolla, joka auttoi minua heittämään omat jännitykset ja ennakkoluulot pois ja heittäytymään tilanteeseen. Oli mielenkiintoista huomata kuinka nopeasti liike alkoi synnyttää mielikuvia jostain hahmosta. Minulla oli jumituksen tunne yläselässä ja tästä lähtökohdasta syntyi hahmo nimeltä kalastajaukko. Kähisevä, nälkäinen kalastajaukko yrittää bongailla kaloja merestä ja ukolla on niin kova nälkä, että häneltä valuu sylki koko ajan suupielestä ja sitä pitää kuivata toiseen käteen. Tämän jälkeen oma viritys opetettiin parille ja sen jälkeen kävimme läpi kaikkien liikesarjat. Virityksille annettiin nimet ja ne kirjattiin ylös.  Näin meillä oli 10 erilaista viritystä.

Tämän jälkeen virityksiä lähdettiin kokeilemaan omaan tekstiin. Eri virityksien välistä tilaa kutsutaan väliseksi. Välinen on kahden virityksen siirtymä, jossa ei tarvitse tapahtua mitään. Se voi olla monelle vaikea hetki, mutta siihen hetkeen pyydettiin kiinnittämään huomiota ja tutkimaan tilaa. En tiedä kuinka hyvin ymmärsin tuon välisen. Olenkohan minäkin juuri sellainen näyttelijä, etten halua pysähtyä vaan paahtaa eteenpäin tunnehuippuja hakien? Viritys taas johtaa olotilaan, josta käsin näytellään ja jossa ”oleillaan”. Uuden virityksen kautta päästään taas erilaiseen olotilaan.

Valitsin erilaisia virityksiä, joita lähdin kokeilemaan tekstin kanssa. Oli huikeaa huomata kuinka teksti lähti aukenemaan aivan uudella tavalla. Pumpgirl koostui kolmen ihmisen vuorottaisista monologeista, jotka kaikki kuljettivat tarinaa omalta osaltaan eteenpäin. Olin tehnyt nimihenkilön hyvin pienillä eleillä ja nyt pääsi revittelemään tekstin kanssa kunnolla. Fyysisyys avasi välittömästi tunneportit ja löysin aivan uusia ulottuvuuksia tekstiin ja tulkintaan. Päivän päätteeksi esitimme monologit toisillemme. Oli kiinnostavaa nähdä miten ihmiset liikkuivat näiden viritysten kautta erilaisiin olotiloihin ja miten ne tekivät näyttelemisestä hyvin fyysistä. Itse olin omasta monologistani ihan liekeissä ja se tuntui mahtavalta esittää muille. Kurssilla ei annettu palautetta toisten tekemisestä vaan jokainen keskittyi omaan tekemiseen, joka oli tässä tapauksessa varmasti paikallaan.

Toisena kurssipäivänä pääsimme kokeilemaan dialogin työstöä tällä tekniikalla. Teimme ensin kuitenkin erilaisia harjoitteita ja saimme lisää materiaalia virityksiin. Kiinnostavin ja käyttökelpoisin harjoite oli minun mielestäni erilaisten aistikenttien kehittely. Mietimme minkälaisia aistikenttiä Niskavuorella voisi olla, minkälaisessa ympäristössä ihmiset siellä asuvat. Jokainen sai heittää ajatuksia erilaisista aistikentistä ja niitä ryhdyttiin toteuttamaan. Minulle jäi mieleen mm. narahtelevat lattialankut, pimeässä huoneessa toisen ihmisen aistiminen, vesisade joka valuu kasvoille kyyneleiden kanssa ja himottava kerman tuoksu kellarista. Nämä erilaiset tilanteet tuottivat meille yhteisen aistikentän ja saivat meidät toimimaan aivan eritavalla kuin ilman tätä yhteistä ohjetta. Erittäin käyttökelpoinen harjoite yhteisen tilanteen synnyttämiseen näyttämölle, jossa on jännitteitä ja toimintaa. Teimme myös virityksiä, joiden lähtökohtana oli joku Niskavuorelle sopiva esine. Lisäksi harjoittelimme toisten kannattelua, tilasta virityksen hakemista, kehon jakamista eri osiin ja kehon rakentamista erilaisilla hedelmillä. 

Toisen päivän pääasia oli tehdä dialogia parin kanssa itseohjautuvasti. Tämä toteutettiin niin, että ensin sovittiin yhteinen aistikenttä, jossa dialogi tapahtuu ja sen jälkeen molemmat työstivät yksin oman osansa dialogista. Sitten näytettiin toiselle mitä oli saatu aikaan ja sovitettiin nämä kaksi pätkää yhteen. Minun parinani oli tämä virolainen näyttelijäntyön professori. Olin todella innoissani omista virityslöydöistäni ja Niskavuoren dialogista. Oli yllättävän helppoa nivoa nämä kaksi yksin rakennettua dialogia yhteen ja hämmästyin miten ehjä kokonaisuus niistä muodostui. Ja mahtavaa oli miten fyysistä näyttelemisestä tuli tällä tavalla. Se oli todella kaikkea muuta kuin seisoskelua. Parini halusi pienentää tekemistä realistisempaan suuntaan, mikä oli hyvä. Pääsi kokeilemaan niitä rajoja miten tilanteen voisi näyttämöllistää niin että se on kuitenkin uskottavaa roolihenkilöiden osalta. Jos aikaa olisi ollut enemmän, niin olisi ollut kiinnostavaa kuinka pienesti kohtauksen olisi voinut tehdä, miten nämä fyysiset viritykset olisivat näkyneet silti ilmaisussa.

Huomaan, että näiden harjoitteiden selittäminen ja tämän koko tekniikan avaaminen tuntuu hankalalta. Kahden päivän kurssi on lyhyt aika yrittää ymmärtää näin isoja asioita. Minulle kurssi jätti nälän näytellä ja sekä kokeilla näitä oppeja seuraavassa ohjauksessa. On kiinnostavaa nähdä miten saan nämä asiat kerrottua ymmärrettäväksi näyttelijöille ja muuttaako se heidän ilmaisuaan tai käsitystä näyttelemisestä.

On ilo oppia! Ihanaa syksyä!

-annu

Satuihin eksynyt näytelmän synnystä

Viime kesänä tein Toivolan vanhalle pihalle kesäteatteria Tiina-työryhmän kanssa. Ja sehän meni ihan mukavasti. Niinpä kun alkuvuodesta mietin, mitä tekisin tänä kesänä, oli Toivolan pihan pihateatteri vahvana vaihtoehtona -pitäisi vain keksiä mitä siellä voisi tehdä!?

Helmisen Jussin kanssa aloin kehittää ajatusta, että kasaisimme jonkin pienimuotoisen esityksen kahteen mieheen. Ensin ajatuksena oli tehdä lastenkonsertti ja siihen oheisohjelmaa. Idea kirkastui kuitenkin kävelylenkillä toisenlaiseksi. Tekisimme teatteria, ihan oikeaa teatteria. Jutussa olisi lapsi, jonka isä on kadonnut satujen sekaan. Lapsi auttaisi isäänsä taistelemaan satujen pahiksia vastaan. Näin saisimme tarinaan mukaan tuttuja elementtejä ja yleisön olisi sen vuoksi helpompi tulla katsomaan meidän juttuamme.

Melko alkuvaiheessa saimme kuulla, että Helmi, joka viime kesänä näytteli Tiinaa, olisi innokas lähtemään myös tänä kesänä näyttämölle, joten lapsirooli ei lankeakaan minulle. Huh!
Myös tyttäreni Peppi, joka oli viime kesänä ensimmäistä kertaa lavalla halusi tulla mukaan ja niin näyttelijäryhmä oli kasassa. Ohjaajakin löytyi ihan kotipiiristä. Annu lähti ohjaajaksi, vaikka hänellä oli kesälle jo ennestään kaksi muuta ohjausta. Tuotanto päätettiin tehdä Teatterikoneen nimissä. Johan tässä joku kesä menikin ilman Teatterikoneen omaa kesäteatteria.

                                           Taisteluparina tarinassa on Kooma ja Sinikeiju

Sinikeiju (Peppi Vuotila) pistää Kooman (Aaro Vuotila) ojennukseen.

                                                             (Kuva Matti Partanen)

 

Pidimme Jussin kanssa käsikirjoituspalavereja. Pyörittelimme ajatuksia ja minä kirjoitin tarinaa eteenpäin. Lopulta kun teksti oli kirjoitettu, se ei kuitenkaan ollut vielä valmis. Törmäsin kirjoittajana muuriin, jonka yli en päässyt. Siirsin kirjoitusvastuun Jussille, mutta muuri oli minun rakentamani, eikä hänkään saanut tekstiä edistymään. Kun olin ollut pari viikkoa erossa tekstistä, tartuin siihen uudestaan ja kirjoitin sen valmiiksi, tai niin luulin siinä vaiheessa... Pääsimme kuitenkin aloittamaan lukuharjoitukset.

Tekstin luku paljasti sen puutteita. Ja niin alkoi kolmas kirjoituskierros, jonka seurauksena itselleni selvisi sekin, mistä näytelmässä on kyse! Aihe oli ollut alusta asti läsnä, mutta vaikka olin tekstin itse kirjoittanut, en ollut sitä nähnyt.

Harjoitusten edetessä tekstin on täytynyt vielä taipua ja joustaa, kasvaa ja kehittyä, jotta näytelmästä ja sen henkilöistä tulee ehyitä, omalla tavallaan loogisia ja jotta tarinan kulkua pystyy seuraamaan.

Nyt ensi-iltaan on viikko. Tänään sain musiikit valmiiksi. Niin, tein äänityöt ja muutaman laulun tähän kaiken muun ohessa. Pientä säätöä niiden kanssa varmasti vielä on. Lavastuksen peruselementit ovat valmiina, samoin puvustus. Olemme vaiheessa, jossa kaikkea täytyy vain tarkentaa. Onneksi siihen on aikaa, vaikka kiire kiire kiire painaa-

Minulla on muutama toive:

Toivon, että katsojat löytävät meidät.
Toivon, että teoksemme puhuttelee heitä.
Toivon, että sää on meille suotuisa.

Toivon, että meillä on kaiken tämän kiireen keskellä aikaa pysähtyä ja pysyä ihmisinä toisillemme.

AAro

Saako taiteilija väsyä?

Tänä keväänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun valmistuin teatterialalle Stadiasta. Tein alan töitä jo sitä ennen ja olin opiskellut teatteria Outokummussa reilun kaksi vuotta, mutta taiteilijuuteni katson varsinaisesti alkaneen tuon Helsingin koulun jälkeen.

Olen työllistänyt itseni valmistumiseni jälkeen, sekä freelancerina että yrittäjänä, enkä ole ollut päivääkään työttömänä. Tästä olen ylpeä, koska ei tämä ala ole mikään helppo ala työllistyä. Olen kyllä ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla, mutta nekin ajat ovat menneet hyvin kokonaisvaltaisesti teatterin parissa.

Olen aina hehkuttanut kaikille kuinka mahtavaa on tehdä työtä jota rakastaa. Vaikka on ollut taloudellisesti tiukkoja jaksoja ja tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, olen rakastanut epävarmuutta ja sitä että voi itse päättää tekemisistään. Olen saanut olla tekemässä todella hienoja produktioita mahtavien ihmisten kanssa. Kuten Ronja Ryövärintytär -metsäseikkailu, Olemme kotona -esityssarja Jyväskylän Kesässä, Forumin nuoret -forumteatteria nuorille, Ilonen talo, Pumpgirl, Paska äiti, B for baby, Kuin ensimmäistä päivää, Tyynymies, Iso ja vihreä, Inishmaanin rampa.... ja monet monet muut!

Viimeiset pari vuotta on työtahti ollut, no, sanotaanko kiivas. Töitä on usein sekä päivällä, että illalla, kunnon lomia ei ole juurikaan ollut ja silti on ollut taloudellisesti välillä todella tiukkaa. Vielä kun yritystoiminnasta jäi tuhasien eurojen mätkyt maksettavaksi tuntui, että joku tässä yhtälössä ei täsmää. Yritystoiminnan loputtua reilu vuosi sitten pystyin taas hakemaan apurahoja. Olen hakenut niitä siinä toivossa, että olisi aikaa pysähtyä hetkeksi taiteen äärelle ja kaivella sitä luovuuden lähdettä rauhassa, ilman taloudellista painetta. Apurahaa ei ole kuitenkaan herunut.

Olen onnellisessa asemassa, kun olen saanut tehdä ohjauksia ympäri maakuntaa Teatterikoneen töiden lisäksi. Koneen työt, kun tuppaavat usein olemaan taloudellisia riskejä, kun emme saa mitään jatkuvaa avustusta. Riskillä tehdyistä avoimista esityksistä kun jaetaan palkka viidelle kuudelle hengelle, se harvoin vastaa minkään alan minimituntipalkkaa. Mutta saamme toteuttaa omaa rakasta ammattiamme, se on hienoa. Ja onneksi aina silloin tällöin joku säätiö kokee työmme tärkeäksi ja saamme apurahan, jolla voimme maksaa palkkoja, jotka ovat edes vähän lähempänä suosituksia.

Mutta. Viime aikoina on alkanut tuntua raskaalta. Intohimoammatti, jota olen saanut toteuttaa kymmenen vuotta on alkanut ottaa enemmän kuin antaa. Esimerkkinä tämän viikon maanatai. Aamulla lehdessä oli kritiikki Kolmen iloisen rosvon ensi-illasta, joka ei ollut kovin mairitteleva. Purimme kritiikkkiä koneen viikkopalaverissa, mutta ainahan se harmittaa, kun kriitikko ei tykkää. Illaksi ajoin Saarijärvelle ohjaamaan Niskavuoren leipää, jonka ensi-ilta on tällä viikolla. Kotoa lähtiessä tytär kysyi, että onko minun pakko taas lähteä. Harjoituksista tulin kotiin umpiväsyneenä puolen yön aikaan. Harjoitukset eivät sujuneet kuten olin toivonut ja tuntui mahdottomalta saattaa uutta jutta ensi-iltaan, kun edellinen oli juuri tyrmätty. Pöydällä oli tyttäreltä piirrustus, johon hän oli piirtänyt kuvansa ja ja puhekuplan jossa sanottiin: "rakastan sua mami".

Onko taiteen tekeminen todella tämän arvoista, että väsytän itseni loppuun? Tunnen itseni riittämättömäksi taiteilijana, äitinä, vaimona, ihmisenä. Poden syyllisyyttä, etten tee asioita tarpeeksi hyvin ja ole läsnä lapsille. Harmittaa, etten ole menestynyt tarpeeksi (mitä se sitten tarkoittaakaan) ja tuntuu etten ole saavuttanut mitään. Pelkään että paljastun ja kaikki näkevät ettei minusta olekaan mihinkään,

Itsestänikin alkaa kuulostaa sille, ettei tässä ole järkeä. Mutta mitä vaihtoehdoja minulla on? Jos apurahaa ei tule, en voi jäädä "taiteilemaan". Töitä on pakko hakea ja tehdä, jotta saa laskut ja lainat maksettua ja pysyy yhteiskuntakelpoisena. Ja edelleen minun sisälläni on se intohimo, mutta se uhkaa hautautua työmäärän alle. Siksi kysynkin, mitä sitten tehdään kun taiteilija väsyy?

Rosvot ensi-illassa

Tajusin tuossa taannoin, että viimeaikaisessa toiminnassa on mielenkiintoista jatkumoa...

Kolme iloista rosvoa on nimittäin toinen produktio peräkkäin, jossa lavalla on ammattitaiteilijoita eri taiteen alalta. 

Vuoden lopulla teimme KöyhtyNYT esityksen taidegraafikko Tuomas Hallivuon ja kuvataiteilijoiden, Johanna Juvonen ja Biagio Rosa, kanssa. 

Oli mielenkiintoista työstää aihetta heidän kanssaan. Etsiä yhteistä kieltä ja näkemystä, sekä ratkaisuja esityksen valmistamiseen. 

Tällä kertaa lavalla on meidän näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Harjoitusten alkuvaiheessa huokaisin helpotuksesta kun tajusin, ettei minun tarvitse tässä proggiksessa kantaa vastuuta musiikista millään lailla. -Ei miettiä sävellyksiä tai sovituksia, ei taustanauhoja, ei soittimia, nada! Minun tarvitsee keskittyä ainoastaan tekstin, tilanteiden, laulujen ja tanssien haltuunottoon. Siinäkin on ihan riittämiin...

Tässä kuvataan mainosvideota. Poliisimestari Paavali: Pekka Nättinen

Makkaramestari: Jarmo Kivelä

Kuvaaja: Toni Essel

Edes lavastukseen tahi puvustukseen ei ole tarvinnut itse etsiä ratkaisuja. Teatterikoneen toiminta on siis mennyt eteenpäin vuosien vieriessä! Harjoitusten jälkeen Anniina on jäänyt liimailemaan muovilehtiä taustasermeihin, kun itse olen väsyneenä poistunut paikalta päiväunien toivossa. Annu on ratkaissut sermin teknisen toteutuksen. Ja yön tunteina Anniina on valmistanut vaatteita, joita hän seuraavan harjoituksen aikana on muokannut suoraan näyttelijöiden päällä, mm. tänään kesken harjoituksen rosvot saivat maalia takkiensa selkämyksiin. 

Sitä tämä pistää miettimään, että miten sitä on joskus voinut kehittää ja tehdä koko hela hoidon samalla porukalla joka on lavalla näyttelemässä!?! Ja silti vielä tehnyt roolin siinä sivussa!

Toinen kysymys joka mieltä kutkuttaa on tietenkin, että minkä lajin taiteilijoiden kanssa seuraavaksi saa nousta lavalle? 

Nämä kaksi kokemusta ainakin ovat hyviä. 

Kolme iloista rosvoa ensi-ilta 7.2.2015 klo 18:00 Jyväskylässä Siltasalissa (Pitkäkatu 19-21) kesto n. 50min. 

Flaikku on Riku Suonion käsialaa. 

Kehu itseäsi hymyillen

Kävin eilen pienellä keikalla. Jorman Laulukone soolo. Tarkoituksena oli esitellä ohjelmaa ja tuoda mahdollisille tilaajille esiin tietoa Teatterikoneesta, että tällaista löytyy Jyväskylästä. 

Olen tehnyt näitä ennenkin ja yksi hyvä syy, markkinointityön lisäksi, on käsityötaidon ylläpito. 

Edelliset Laulukone keikat olivat marras-joulukuussa. Ilo oli huomata, ettei kone tässä välissä ollut ehtinyt mihinkään rapistua. Päinvastoin. Tekemiseen oli tauon myötä tullut rauhaa ja varmuutta. Sen verran ajattelematon olin, että jätin esiintymisvaatteiden alle liikaa vaatteita. Pitäisi muistaa kuinka kuuma tulee kun polkaisee Laulukoneen käyntiin. 

Loppuun vielä aamupalavinkki: avokadoa ja appelsiinia kuutioina keskenään, toimii. 

Ja vielä elämänohje niin päästään ihan lifestyleblogeilun puolelle: Facebookin selailu aktivoi aivoissa jotain mielihyväkeskusta palkitsemisjärjestelmällä. Ongelma on vain siinä että palkinto on niin pieni, että satseja on saatava lisää ja kaikki aika kuluu klikkauksia jakaessa. Ratkaisu: pidättäydy facen selauksesta palkitsemalla itsesi hyvällä ajatuksella omasta itsestäsi. Liitä ajatukseen mukaan hymy. Kehu itseäsi estoitta ja hymyile. Aivot kiittävät ja aikaa säästyy oikeaan elämään. 

Ravinto- ja elämäntapakonsult'i A. Vuotila